MARI A:N KIRJABLOGI

Kirjablogissani kirjoitan lukukokemuksistani, lukemistani kirjoista ja niistä kirjoista, jotka haluaisin lukea. Välillä myös kirjoitan ja kuvaan jotain muuta elämästäni.

Viestit kulkevat osoitteeseen mariankirjablogi@yahoo.fi

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain


Olen täällä ypöyksin, Tariq.
Minulla ei ole yhtään ystävää enkä edes tunne ketään.
En minä osaa olla amerikkalaisten kanssa, en ymmärrä niitä.
Olen aina saanut kiitettäviä englannista, mutta täkäläiset puhuvat aivan eri kieltä.
Ne puhuvat niin nopeasti ja nielevät kirjaimia
niin etten ymmärrä puheesta 
mitään.

****
Vaikka kielitaito parantuisikin,
 ei se mitään muuta.
Tuntuu niin kuin olisin täällä mikäkin
hylkiö.
Amerikkalaiset vihaavat minua,
koska olen arabi
 ja käytän huivia. 



Alaa Al-Aswanin Chicagolaisittain (2011, WSOY, arabian kielisestä teoksesta suomentanut Sampsa Peltonen) on syksyn uutuuskirja ja tarrautui taas mukaani pikalainana.

Lyhyesti kuvattuna kirjassa miljöönä on 
Chicago, 
kaupunki, johon joukko egyptiläisiä histologian jatko-opiskelijoita kohtaa toisiaan. 
Teoksessa on kovin samanlainen rakenne kuin 
Abdolahin teoksessa talo moskeijan vieressä pysyy ja teoksessa kerrotaan ihmisistä, jotka liikkuvat talossa ja sen ympärillä; 
Al-Aswanin teoksessa on Chicago, joka on ja pysyy, 
henkilöt asuvat ja saapuvat kaupunkiin
ja heitä kuvataan kaupungissa. 
Se, mitä tapahtuu tai on tapahtunut kaupungin ulkopuolella, 
on toisarvoista, 
siitä ei kerrota muutamia henkilöiden menneiden muisteluita ja takaumia lukuunottamatta juuri ollankaan kirjassa. 

Minusta se on varsinkin tässä kirjassa toimiva ratkaisu: 
koska kyse on Yhdysvalloissa toisensa kohtaavista maahanmuuttajista, 
eivät henkilöhahmotkaan tunne toisiensa elämää kaupungin ulkopuolelta.

Toinen asia, joka yhdistää Abdolahin ja Al-Aswanin teoksia toisiinsa, on se, että teoksessa on paljon henkilöhahmoja, 
joilla ei ole kytköksiä toisiinsa juuri ollenkaan - Abdolahilla kytkös on moskeija, Al-Aswanin teoksessa 
kytkös on histologian laitos. 
Aluksi henkilöhahmoja oli vaikeahko seurata,
koska teoksessa seurattiin henkilöhahmojen elämää vuorotellen, 
mutta loppua kohden henkilöt ja heidän suhteensa tulivat selkeämmiksi.
***
Lukijan kohtaamiset henkilöhahmojen kanssa olivat välähdyksiä, 
elämän kohdassa, jossa henkilöhahmolla on suuri kriisi meneillään. 
Alussa lainaamani Saima, jonka kertomana myös teos alkaa, tuli lähimmäksi henkilöhahmoista.
Hän on histologian laitoksella tekemässä jatkotutkimusta,
yksin ja eksyksissä elämässään.
Kunnes kohtaa Tariqin,
kun on yrittänyt polttaa ruoanlaitollaan asuntolansa.

Saima pelkää elävänsä niitä oppeja ja perinteitä vastaan,
joita hänen vanhempansa Egyptissä ovat hänelle opettaneet.
Hän elää vanhojen perinteiden ja uuden maailman ristipaineessa, eikä osaa päättää, tekeekö oikein vai väärin. 

Samanlaisia mietteitä on myös teoksen muilla henkilöhahmoilla: 
Rafat, joka pelkää menettävänsä tyttärensä amerikkalaiselle elämänmenolle; 
Muhammad Salah, joka alkaa pelätä, että on naimisissa vaimonsa, amerikkalaisen Chrisin kanssa pelkästään oleskeluluvan takia. 

Chicago on eri kansalaisuuksien sulatusuuni ja teoksessakin kohtaavat paitsi egyptiläiset amerikkalaisten ennakkoluulot, 
myös vääräuskoinen egyptiläinen syrjintää työssä ja opinnoissa; 
musta nainen syrjintää työnhaussa ja 
lopulta juutalaisen ja arabin suhde näyttäytyy mahdottomana. 


Tärkeää ei ole oikeastaan se, kuka kohtaa toisensa ja minkälaisella taustalla,
vaan se, että Al-Aswani kirjoittaa tapahtumat ja kohtaamiset tavalla, 
joka on erittäin inhimillinen.
Al-Aswanin kertomana voi päätellä, että monikin edellä mainituista suhteista olisi voinut olla toimiva, 
jolleivat ennakkoluulot olisi olleet esteenä. 
Henkilöiden taustoista huolimatta jokainen haluaa elää elämäänsä, tulla rakastetuksi ja löytää tiensä elämässään. 
Kaikki henkilöhahmot eivät ole kivoja, eivätkä menesty elämässään
ja lopussa henkilöhahmot kohtaavat kyllä sellaista katoa, että vähän hirvittää.  




Tämän kirjan lukeminen ja siitä kirjoittaminen ei ole poliittinen kannanottoni,
vaikka tänään onkin vuosipäivä
11.9.
Al-Aswanin teoksessa ei näy terroristeja, eikä vaimojaan hakkaavia arabimiehiä,
ei edes alistettuja ja burkaan piilotettuja musliminaisia,
vaan henkilöitä,
joilla on taustansa,
jonka takia amerikkalaiset haluavat nähdä heidät terroristeina.
Henkilöiden taustat ovat myös asioita, joiden kanssa on elettävä;
paras tapa on yrittää voittaa toisten - ja omat - ennakkoluulot.


Al-Aswanin teos on kirjoitettu huumorin sävyillä, jotka tuovat mieleen
Zadie Smithin teokset.


*****

Egyptin kansannousu ja tilanne juuri ennen kansannousua näkyy teoksessa aika ajoin
ja vaikka se onkin pieni teema teoksen sivuilla, ei se ole 
teoksen pääasia. 

"Kieltäydyt tyypillisen egyptiläisittäin katsomasta totuutta silmiin. Miten pitkään egyptiläiset hautaavat päänsä hiekkaan kuin strutsit etteivät näkisi aurinkoa? Tiedätkö, John, kun aloittelin lääkärinuraani Egyptissä, terveysministeri tuli sairaalaan tekemään tarkastuksen. Johtaja varoitti meitä kaikkia puhumasta sairaalan ongelmista; hänelle oli kaikkein tärkeintä, että ministeri luulee kaiken olevan parhain päin, vaikka sairaala oli aivan hunningolla. Oikea malliesimerkki egyptiläisestä ajattelusta!"
"Sellainen ajattelu johtuu Egyptissä vallitsevasta korruptiosta eikä egyptiläisistä itsestään."
"Egyptiläiset ovat itse vastuussa hallinnostaan." 
"Parjaatko sinä siis uhria?"

*****

Pidin tästä kirjasta ja yritän nyt muutamalla lauseella kertoa, miksi pidin kirjasta, enemmän kuin Adichien kirjasta, jonka luin aiemmin, tai oikeastaan samaan aikaan - ja jonka tämä kirja ohitti lukujärjestyksessä - kilpaili ja voitti kiinnostavuudessaan. 

Vaikka molemmat kirjat kertovat tärkeistä asioista ja aiheista, 
niin Al-Aswanilla oli tekstissä lähes huomaamaton, mutta kuitenkin läsnä oleva huumorin vivahde. 
Kahden kulttuurin törmääminen elävässä elämässä ja
myös kirjallisuudessa alkaa olla jo niin kulunut teema, 
että otsa rypyssä asiasta kirjoittamien ja samojen teemojen kanssa painiskelu ei ole kuin saman asian toistamista, eikä vie teemaa ja keskustelua yhtään eteenpäin. 
Vaikka ennakkoluulojen voittaminen voi olla vaikeaa, niin se on mahdollista.
Se, että kirjoitetaan teos teoksen jälkeen väkivallasta, kunniamurhista ja naisten alistamisesta, 
on sama kuin kirjoitettaisiin kirja toisensa jälkeen 
suomalaisten juomisesta. 
Eikä siinä mitään, näistäkin asioista täytyy kirjoittaa ja keskustella avoimesti, mutta monelle siitä kasvaa koko totuus. 

Toinen asia, joka tekee Al-Aswanin teokset kiinnostavaksi, on tekstin tyyli tökkiä ja kyseenalaistaa luonnollisina totuuksina pidettyjä asioita,
niin kuin jälkimmäisessä lainauksessa, joka on keskustelun pätkä teoksesta.
Olen jokusen vuoden seurannut erittäin korruptoituneen valtion politiikkaa ja miettinyt, että miten on mahdollista, että kun kukaan tapaamistani maan ihmisistä ei kannata korruptiota, vaan syvästi paheksuu sitä,
korruptiota ei saada loppumaan. 
Keitä ovat ne toiset, jotka pitävät yllä olemassa olevia käytänteitä, 
kun kaikki tuntuvat olevan meitä, jotka eivät hyväksy asiaa. 

Kolmas asia, joka teki kirjasta kiinnostavamman kuin Adichien teos, 
oli se, että elämässäni olen kohdannut 
omat ennakkoluuloni erittäinkin läheisesti.
Jos minunlaiselleni koulutetulle ihmiselle ja suhteellisen ennakkoluulottomalle henkilölle on vaikea kohdata toinen 
ilman, että miettisin mm. naisen alistamista ja kunniamurhia, jotka tiettyihin kulttuureihin automaattisesti liitetään, 
niin millaista se onkaan sellaiselle, joka näkee vain ja ainoastaan ennakkoluulonsa, eikä edes yritä nähdä ihmistä ihmisenä.

Yhteenvetona 
voisin sanoa, että tämä oli osittain vanhaa keskustelua maahanmuutosta
kirjallisuuden alalla, 
mutta osittain uutta, sillä arabit ja muslimit nähtiin kirjassa mukavina, mutta vähän eksyneinä ihmisinä. 
Henkilöhahmot olivat erittäin samanlaisia kuin mitkä tahansa henkilöhahmot kirjallisuudessa. 
Tosin tämänkin kirjan lopussa oli pari kohtaa, jotka jätettiin avoimeksi ja lukijan tulkinnan varaan.  


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti