Välillä tekee mieli lukea jotain erilaista, mitä en tavallisesti lue. Nämä kaksi kirjaa edustavat kirjallisuutta, joka ei ole mukavuusaluettani. Lone Theils on tanskalainen dekkaristi, jolta on aiemmin ilmestynyt kirja nimeltä Kohtalokas merimatka. Theils kirjoittaa molemmissa kirjoissaan Nora Sandista, joka on tanskalainen journalisti. Sand asuu Englannissa ja ainakin Runoilijan vaimo (2017, Aula & co.) sijoittuu suurimmaksi osaksi Lontooseen ja sen lähiympäristöön.
Dekkarit eivät siis ole ykköslukemistoani, mutta välillä kiinnostun jostain tietystä kirjasta. Theilsin kirja jäi haaviini kirjaston uutuusluettelosta. Teoksessa iranilainen runoilija Manash Ishmail saapuu turvapaikanhakijaksi Tanskaan, mutta hän on kadottanut matkalla vaimonsa johonkin Euroopan kolkkaan. Runoilija lupaa Nora Sandille antaa yksinoikeudella haastattelun, jos tämä Lontoossa asuessaan löytää vaimon. Pariskunta oli matkalla Lontooseen, ja se onkin ainoa johtolanka, joka Sandilla on runoilijan vaimon olinpaikasta.
Etsiessään Aminaa (vaimoa), Nora Sand kiertää paikkoja, joissa pakolaisnaiset yrittävät epätoivoisesti saada apua saadakseen turvapaikan. Erityisen julmalta vaikuttaa Englannin säilöntäkeskus, johon palautusta odottavat naiset lapsineen sijoitetaan. Täältä ei ole paluuta muualle kuin kotimaahan, jos sinnekään. Kirja on äärimmäisen ajankohtainen aikana, jolloin koko Eurooppaa puhuttaa mahdolliset palautuskeskukset, joihin turvapaikanhakijat olisi sijoitettava.
Lone Theilsin kirjoitus oli sujuvaa ja tarina piti otteessaan. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta loppuun (kiitos kiireettömän viikonlopun!). Tykkäsin Theilsin tyylistä, vaikka näin jälkikäteen ajatellen tajusin, ettei aivan kaikkia langanpätkiä sidottu yhteen tarinassa! Ehkä hieman myös väsytti maahanmuuttajanaiset uhrina -asetelma. Aion kuitenkin tutustua Theilsin aiempaan teokseen Kohtalokas merimatka.
Lone Theils: Runoilijan vaimo
2017, Aula & co
Den blå digters kone 2016
suomentanut Kari Koski
339 sivua
Maria Mustrannan Sokeita hetkiä (2017, WSOY) meinasi jäädä lukematta, sillä takakansiteksti ei juuri viettele lukemaan: keski-ikäinen mies, joka joutuu miettimään elämäänsä. Näitähän on nähty. Koska teoksen lyhyehkö muoto sopi lukuhetkeen, päätin kuitenkin tarttua kirjaan. Ja hyvä niin! Tämäkin kirja vei rikoksen tielle, hieman tosin eri tavalla kuin totutussa dekkarissa.
Kirjaa ei voikaan aivan selvästi luokitella dekkariksi, vaan enemmänkin teokseksi, jossa mietitään pahuutta ja sitä, miten ihminen suistuu pahaan. Voiko tavallinen ihminen tehdä pahoja asioita, vai heijastuuko kyky pahaan aina lapsuudesta, huonoista elämän lähtökohdista? Miksi joku selviää ja joku toinen taas ei?
Teoksen päähenkilö on Juhani, joka työskentelee poliisina itäsuomalaisessa kaupungissa, ja kirjassa puhutaankin ihanaista mie-murretta. Juhani joutuu läpikäymään omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kun hän tutkii nuorten rinkiä, joka on mahdollisesti sekaantunut rikollisiin puuhiin.
Nuorten maailmaa edustaa Kaisla, joka yrittää selvitä lukion ruotsin kursseista samaan aikaan, kun hänen ystävänsä on luisumassa huumeiden orjaksi.
Teosta en voi spoilaamatta juurikaan kuoria auki, mutta mielestäni tämä on kiinnostava teos, joka saa miettimään oikean ja väärän dilemmaa: Voiko väärässä olla jotain oikeaa ja oikessa jotain väärää?
Maria Mustranta: Sokeita hetkiä
2017, WSOY
282 sivua
TuijaTa haastoi vähän aikaa sitten lukemaan dekkareita, joten tällä viikolla tulee minultakin pari postausta dekkareista.
TuijaTa haastoi vähän aikaa sitten lukemaan dekkareita, joten tällä viikolla tulee minultakin pari postausta dekkareista.
Kas, kiinnostavaa tuo, että kirja peittoaa takakansitekstin mennen tullen. Herätit kiinnsotuksen Sokeisiin hetkiin. Myös Runoilijan vaimon lähtökohta vaikuttaa kiehtovalta. Ilahdun, että haasteen myötä kävit mukavuusalueesi reunoilla!
VastaaPoista